perjantai 10. kesäkuuta 2016

Gracias a la vida

Tänään on hyvä päivä lopettaa tämä blogi. Jos asiat olisivat toisin, viettäisin 11. hääpäivääni, mutta asiat ovat näin ja vietän erittäin hyvää ja onnellista itsenäistä päivääni.

Olen kulkenut pitkän tien, käynyt syvemmällä kuin minne koskaan kuvittelin joutuvani, olen katsonut itseäni peiliin ja oppinut uudelleen rakastamaan ja arvostamaan itseäni. Olen oppinut vihdoinkin laittamaan menneisyyden sille kuuluvalle paikalle. Olen antanut itselleni anteeksi, ja ehkä antaisin ex-miehelleni, jos hän pyytäisi. Olen oppinut olemaan ylpeä itsestäni läpikäytyäni todellisen mankelin ilman mitään pilleriä tai muuta päänsekoittajaa.

Nyt on kaikki hyvin. Minulla on koti, säännöllinen joskin hyvin niukka toimeentulo, rakastava koira kumppanina ja tärkeimmät ystävät vierelläni. Tunnen itseni jälleen vahvaksi, tiedän mitä tahdon elämältäni. Ja tästä eteenpäin todellakin otan, mitä tahdon eikä minua enää litistetä kasaan. Hengitän vapaasti ja elän täysillä. Terveyteni ei enää varoittele ja osaan taas hymyillä.

Olen onnellinen.

Kiitokset teille kaikille, jotka ovat lukemalla kulkeneet rinnallani. Olen saanut sen tietämisestä tukea ja lohtua, kun on ollut vaikeata. Kiitos kaikille niille ystäville, jotka ovat jaksaneet katsoa rämpimistäni ja kuunnella valitustani. Kiitos jokaisesta ajatuksesta, joka minulle on uhrattu, sillä ne ovat kantaneet minua. Elämälle kiitos, kuten Violeta Parra laulaa.

Kaikille niille, jotka omilla tahoillaan kipuilevat elämänsä kanssa, toivotan sydämeni pohjasta voimia ja rohkeutta elää eteenpäin. Kun kääntyy päin vaikeuksia ja mörköjä, niillä on tapana kutistua. Kun tietää tehneensä parhaansa, ei voi vaatia itseltään enempää, sanoi muu maailma mitä tahansa. Maailma on sittenkin kaunis, se vain täytyy uskaltaa ottaa vastaan. Aurinkoa sydämiinne, ystävät!

Tämä on viimeinen päivitykseni tämän otsikon alla, mutta ehkä kirjoitan vielä joskus uuteen blogiin uudesta elämästäni. Säilytän saman nimimerkin, olen vastedes aina Eleftheria, vapaa.

sunnuntai 29. toukokuuta 2016

Kapinalakanat

Kapinalakanalla on oma tarinansa. Se vie ajatukset takaisin aikaan, jolloin vasta suunnittelin jotain pitkäkestoisempaa kuin vain kesäromanssia ex-aviomiehen kanssa.

Vaihdoin tänään makuuhuoneen järjestyksen, koska alkuperäinen sisustus ei kertakaikkiaan toiminut. Minulla on kaksi kirjoituspöytää, joista toinen on omistettu työlle ja toinen harrastuksilleni. Onneksi makuuhuoneeni on niin iso, että voin melko vaivatta rakentaa sinne periaatteessa kolme eri tilaa. Nukkumiseen ei tarvita kuin sänky ja lukuvalo. Työpöydän yhteyteen tarvitsen hyllytilaa papereille ja harrastuksia varten pöydän, ompelukoneelle tilan ja hyllyjä, koukkuja yms. kaikenlaista sälää varten. Lisäksi makuuhuoneessani on vanha perintökirjakaappi, jossa on opiskelujani (joita aivan oikeasti aion vielä jatkaa!) varten kerätty kirjasto ja muu materiaali. Ja kaappitilaa viinille, tietysti. Muuten oli hyvä, mutta pöydät väärinpäin. Niiden vaihtaminen johti kuitenkin kaikkien kalusteiden uudelleensijoittamiseen. Samassa yhteydessä tuli tyhjennettyä viimeinen roinaa sisältänyt muuttolaatikko sängyn alta ja imuroitua ja pestyä lattia oikein perusteellisesti. Huomasin, että kanssani oli muuttanut melkein puolen metrin pino työpapereita, jotka olivat vanhentuneita tai muuten tarpeettomia.
Kuinkahan paljon muuta tarpeetonta olen säästänyt? No, nyt on aikaa selvitellä kaikkea ja ilman suurempia tuskia ja tunteita heittää tavaraa pois, roskiin, kierrätykseen tai kirpparille.

En osaa tarpeeksi selvästi sanoa, kuinka kiitollinen olen ystävästä, joka tuli avukseni. Jälleen kerran pyyteettömästi, hauskasti, ystävällisesti. Sama ystävä auttoi syksyllä lamppujen kanssa ja on kerta toisensa jälkeen laitellut pikkujuttuja, joita en yksin ole onnistunut tekemään. Muutenkin viihdyn hänen kanssaan, ei vain tekemisen merkeissä.

Heitin aamulla lakanat vuoteesta pesukoneeseen ja nyt järjestettyäni makuuhuoneen uudelleen otin kaapista puhtaat lakanat. Otin vanhat ihanat kapinalakanani. Ostin setin, aluslakanan, pussilakanan ja kaksi röyhelöin koristeltua tyynyliinaa, luonnonvalkoisella pohjalla suuria ruusuja. Tämä setti oli yhden hengen sänkyyn ja viimeinen sellainen ennen viime syksyn ostoksia. Kun aikanamme muutimme exän kanssa yhteen, lakanahankinnat olivat tietysti tuplia.

Vuosien varrella muutin kerran jos toisenkin yhteisestä makuuhuoneesta, jonka piti olla rakkautemme, levon ja turvan takuuvarma tyyssija. Miksikö muutin sohvalle? Karkuun hajua, kuorsausta, humalaista röhnöttäjää, joka ei muutaman kerran kunnon kännin jälkeen ehtinyt ajoissa vessaan. Minun oli joka tapauksessa pakko saada nukkua niin työn kuin lastenkin takia. Ensimmäisinä kertoina vain yksinkertaisesti otin tyynyt ja peiton ja nukuin sohvalla. Sitten vedin puhtaan aluslakanan sohvan päälle ja lopulta tarpeeksi äksyyntyneenä vaihdoin pussilakanan ja tyynyliinat puhtaisiin ja raikkaisiin, joissa ei olisi kirjaimellisesti hajuakaan aviomiehestä tai lemmenpesästä. Ja mitkäs ne lakanat olivatkaan, jotka olivat vain minun ja joihin aviomies ei tahtonut koskea tikullakaan (liian imelät, naiselliset, ruusuiset......)! Minun ruusulakanani, joista tuli kapinalakanat.

Kapina ei oikeastaan ollut kapinaa, se oli protesti sitä vastaan, että aviomies täysin ajattelematta minun mukavuuttani tai nukkumistani yksinkertaisesti sijoitti itsensä makuuhuoneeseemme siten ja sellaisessa tilassa, että minä en voinut sitä hänen kanssaan jakaa. En muuttanut takaisin miehen selvittyä, vaan vasta sitten, kun asiasta oli jollain tavalla puhuttu. On huomattava, että silloin kun mies tuli töistä joko myöhään illalla tai vasta aamuyöstä, hän tuli niin hiljaa ja huomaamatta, että edes koira ei kunnolla reagoinut. Kännissä tilanne oli toinen – mistään piittaamatonta rymistystä ovesta suoraan sänkyyn, usein vaatteet päällä ja kengät jalassa, makuuasento ison miehen X ja meteli kuin moottorisahojen koeajoradalla. Minulle ei ollut tilaa.

Kun nyt katson taaksepäin, näen kuinka olin jo noina vuosina hyvää vauhtia liukumassa siihen monttuun, jonka pohja tuli vastaan vuosi ja neljä kuukautta sitten talvisella parvekkeella. Istuin silloin tupakalla mukanani pikkupullo viskiä ja kolmen kuukauden annos verenpainelääkkeitäni, miehelleni joskus muinoin määrätyt unilääkkeet ja iso paketti vahvoja särkylääkkeitä. Oli yhdestä puhelusta kiinni, että en silloin tappanut itseäni. Kuinka hirveän syvällä olinkaan!

En oikein vieläkään ymmärrä sitä mekanismia, jolla alkoholisti vähitellen murtaa vahvankin ihmisen lähellään. Miten hän teki sen minulle? Miten minä saatoin itse lähteä etsimään nukkumapaikkaa muualta enkä kertakaikkiaan tuominnut häntä ulkoruokintaan siihen asti, että oppii olemaan? En tosin tiedä, kuinka vahva olin vai olinko niin kutsutusti vahva ollenkaan. Miksi minulle kävi näin? Miksi ihmeessä vähä vähältä antauduin uhriksi, väistelijäksi, häviäjäksi? Miksi en pitänyt tiukasti kiinni – mistä? Miehestä, johon rakastuin ja jonka kanssa halusin elää loppuelämäni huolimatta siitä, että hän jo silloin joi enemmän kuin pää kesti. Onko minun palattava vanhaan vastaukseen, että uskoin hänen muuttuvan, että uskoin asioiden muuttuvan paremmiksi, kun olemme asettuneet perheeksi ja palanneet rakastumisen viikonloppureissulta arjen harmauteen? Onko minun oikeasti sittenkin myönnettävä, että olin niin typerä ja sinisilmäinen, etten ymmärtänyt taistelun alkoholia vastaan olevan minun osaltani alusta asti häviämään tuomittu?

Sitähän minä olin. Typerä, sinisilmäinen, hyväuskoinen rakastunut idiootti. Siihen tietysti voi suhtautua hyväntahtoisesti hymyillen, mutta samalla on muistettava, että naiivi usko rakkauden voimaan on kovin pettävä ja lopuksi se lyö kipeästi kasvoille. Jos ei osaa lopettaa ajoissa, enkä minä osannut. Minä en osannut lopettaa uskoa autuaampaan huomiseen ja miehen tapojen parantumiseen ajoissa, minä vain jatkoin sitä harhaa, että kaikelle oli järjellinen ja hyväksyttävä selitys ja että jossain vaiheessa kaikki muuttuu paremmaksi, koska sen on pakko muuttua eikä pahempaa enää voi tulla. Aina tuli ihan siihen parvekkeella istumiseen asti, pahempaa vain tuli ja tuli.

Minä valitsin väärin joka kerta, kun suutuin ja siirryin sohvalle. Keskityin kiukkuun ja protestiin, ja käytin voimani ja tarmoni vastusteluun sen sijaan, että olisin suunnannut energiani tilanteesta irtautumiseen. Tappeleminen ja taistelu olivat niin kovin turhia ja kuluttavia. Viisaampaa olisi ollut keskittää voimat ennen muuta tunnetasolla irtautumiseen, ottaa järki käteen ja toteuttaa tulevaisuus ilman miestä. Minä vain valitsin uskon ja toivon. Uskon johonkin, jota ei kukaan läheisistäni enää pitänyt mahdollisena ja toivon siitä, että minä sittenkin osoittautuisin miehelle tärkeimmäksi asiaksi maailmassa. Tai ainakin tärkeämmäksi kuin juominen.

Tämä taitaa kääntyä itseni toistamiseen, olen pohtinut näitä aikaisemminkin. Jostain syystä nyt on vain tärkeätä saada tekemäni virheet itselleni selviksi, kristallinkirkkaiksi. En ole tunkemassa päätäni uuteen silmukkaan enkä lähestymässä ketään juopotteluun taipuvaista henkilöä. Päinvastoin, olen karsinut ihan tavallisista tuttavistanikin niitä, joilla on taipumus ottaessaan ottaa liikaa. Kaikki humalaan liittyvä tuntuu entistä vastenmielisemmältä. Enkä nyt tarkoita kevyttä pientä hiprakkaa, vaan sitä tasaista mölyämisen asteen nousua, katseen harhailua, ajatuksen tukkeutumista, vääristyneiden muistojen ja tunteiden vyöryä, joka lähtee liikkeelle, kun ei harkitse ja tarpeen mukaan rajoita omaa juomistaan. Minä olen kertakaikkiaan saanut oman annokseni, ja nyt näiden asioiden kertaus vain vahvistaa sitä suunnan muutosta, jota olen tekemässä. Ja itse asiassa jo jonkin aikaa tehnytkin.

En rupea absolutistiksi enkä raittiussaarnaajaksi. Mielelläni otan kauniina kesäpäivänä pullon hyvää viiniä retkievääksi ja kilistän auringolle ja ystävyydelle. Yhtä lailla mielelläni voin ottaa drinkin tai toisenkin hyvässä seurassa valmiiksi hyvällä tuulella ja antaa rupattelulle vielä suuremmat siivet. Muuta siihen se jää. Oikea annos on vain lähtölaukaus, polttoaineeksi ei alkoholista ole. Ei ainakaan minulle, enkä oikein tunne ketään, jolle olisi.

Pääsin aika kauas lakanoistani. Ruusut odottavat minua nukkumaan, koiranpoika istuu kärsimättömänä sängyn vieressä, koska lupa loikata tulee vasta, kun olen saanut omat jalkani mukavasti.

torstai 26. toukokuuta 2016

Hei olen taas täällä

Hei! En ole kadonnut minnekään enkä lopettanut blogia. On ollut niin hektinen puoli vuotta, että ei ole ollut oikein saumaa saada järkeviä ajatuksia sitä vertaa koottua, että olisin voinut päivityksen kirjoittaa. Ja toisaalta, kun olen saanut jonkin langan päästä kiinni ja päättänyt kirjoittaa, on ajatus kulkenut sellaista vauhtia, että olen alun jo hukannut ennen kuin olen saanut koneen auki. Ja jokainen ajatus puolestaan poikii monta uutta ja lopputuloksena on sellainen sekamelska, ettei siitä kertakaikkiaan saa mitään järjellistä luettavaa. Selityksiä, selityksiä...
Pyydän anteeksi, jos olen jollekulle tuottanut pettymyksen tai muuta ikävää.

Yritän hiukan saada ojennusta siihen, mitä kaikkea on tapahtunut. Olen jo kertonut, että olen muuttanut omaan kotiini. Tai siis ei tietenkään aivan omaan, vaan asumisoikeusasuntoon. Tämä on enemmän kuin vuokra-asunto, mutta ei omistusasuntokaan. Viihdyn. Viihdyn erittäin hyvin, paljon yli sen viihtymisen, mikä olisi luonnollista asunnottomuuden jälkeen. Olen oikeasti tullut kotiin, pesään, jonne tulen aina onnellisena takaisin milloin mistäkin. Rakennan tätä pikkuhiljaa itseni näköiseksi. Jo marraskuussa viettäessäni yhdistettyjä tuparinimppareita koti oli ”valmis”. Seinät oli maalattu, valaisimet paikoillaan ja huonekalut melkein siellä, minne ne halusinkin. Muuttolaatikot oli purettu ja muutama lempitaulukin kohdillaan. Mutta valmiiksi kotini toivottavasti ei tule koskaan. Aina on jotain pientä lisälaitettavaa. Kuten tuo pieni taulu koiran ruokakupin yläpuolella, joka kauniisti kiittää ystävää siitä, että tämä on aina paikalla ja aina kuuntelemassa. Ei sellaista voi suunnitella valmiiksi, se vain tulee vastaan ja samalla tietää, mihin kohtaan se ehdottomasti kuuluu. Naapureilleni kuuluu suuri kiitos viihtymisestäni.

Perintörahat loppuivat jouluun tullessa. Laitoin asumistukihakemuksen vetämään ja perään osa-aikaistyöttömän sovitellun päivärahahakemuksen Kelalle. Ei mitään ongelmia, molemmat tulivat takautuvasti ja koska edelleen teen töitä, niin tulen toimeen. Ei elämääni voi sanoa leveäksi, mutta eipä ole yhtään maksamatonta laskua eikä kovasti nälkäkään. Ei minulla eikä koiralla.

Töitä on ollut kevään aikana kiitettävän paljon. Nyt alkaa helpottaa ja kesä menee todennäköisesti syömällä loma-ajan palkkaa. Syksyllä onkin taas edessä varsinainen rumba – paljon töitä, mikä on hyvä.

Sielunelämäni on totaalisen sekaisin. Paniikki on helpottanut, mutta kaiken uuden ja ihmeellisen seasta nousee muistoja kaukaisuudesta, lapsuudesta asti. Olen edelleen sen verran heikoilla, että nämä täräykset sekoittavat koko pakan ja joka kerta se pakka on rakennettava uudelleen. Toisaalta on hyvä, että vanhat asiat nousevat pintaan. Minulla on paljon sellaista, käsittelemätöntä painolastia, joka on jatkuvasti luonut varjoja elämääni. Nyt otan ne vastaan ja katson, mitä niissä on. Isäni on eräs sellainen iso asia, josta en saanut selvää yli viidenkymmenen vuoden aikana. Nyt isä kummittelee ajatuksissani enkä enää torju asian selvittämistä. Isän kanssa en voi asioita puhua halki, mutta omat tunteeni voin eritellä ja tietoisesti hävittää kaunan ja vihan, jotka olen ennen vain työntänyt jonnekin nurkkaan. Suru ja kaipaus ovat äitini kuoleman jälkeen olleet niin kipeitä ja tuskallisia, että en ole rohjennut niihin kajota. Nyt annan surun tulla, itken ja ikävöin avoimesti. Muistelen ja yritän päästää irti, vihdoinkin. Jonkun koulukunnan mukaan käsittelemätön suru ja keinotekoisesti hillitty kaipaus pitävät poismennyttä läheistä sidottuna edelleen rajan tämänpuoleiseen elämään, mutta vasta tuskan kohtaaminen päästää läheisen sinne, minne hän olikin matkalla. Vähintäänkin sen olen velkaa äidilleni, että sallin hänen mennä. Seuraan sitten aikanani.

Entiset mieheni, romanssini, poikaystäväni pompahtelevat mitä ihmeellisimmissä yhteyksissä esiin. Ne, jotka eivät pompahtele (heitäkin on!), katson loppuunkäsitellyiksi ja loppuun eletyiksi. Olen iloinen, etten ole kertaakaan kadulla törmännyt sen enempää ensimmäiseen poikaystävääni kuin aviomieheenikään. Minulla ei kertakaikkiaan ole enää mitään sanottavaa. En ehkä edes tunnistaisi. Tämä on pahasti sanottu aviomiehestä nro 1, joka sentään on kahden lapseni isä, mutta se on totta. Nyt tuntuu, että avioliiton ainoa merkitys ja tarkoitus oli saada nuo kaksi upeata lasta, ja itse kasvaa aikuiseksi naiseksi, joka kykeni kasvattamaan heidät vain omiin voimiinsa luottaen. He olivat kaksi upeaa lasta, joista on tullut kaksi upeaa aikuista. Kuinka ylpeä olenkaan heistä!

Ex-aviomies nro 2 on kimurantimpi juttu. Mies asuu tiettävästi edelleen vastaanottokodissa, tekee töitä ja yrittää maksella laskujaan. Sosiaalitoimiston järjestämän asunnon ehto on päihteettömyys, joskin mies on kuulemma ollut muutamalla parin päivän mittaisella lomalla. Ei tarvitse paljon käyttää mielikuvitustaan, kuinka lomat ovat sujuneet. Mies ei tietääkseni ole vielä saanut omaa asuntoa, mutta toivoa on, kun alkavat viimevuotisen rällästelyn laskut olla maksettu. Kuopukseni, yhteinen poikamme on levoton siitä, että jos isänsä saa asunnon, niin riski ryyppäämisen aloittamiseen on todella suuri. Olisin levoton samasta asiasta, jos vaivautuisin. En vaivaudu. Miksi vaivautuisin? Kuluneen vuoden aikana olen saanut niin tarpeekseni miehen dokaamisesta ja muista typeryyksistä, että en enää uhraa aikaani niiden pohtimiseen.

Mutta mutta.

Sanoessani miehelle tammikuussa yli vuosi sitten, että en enää rakasta häntä, sanoin väärin. Olisi pitänyt sanoa, että en enää tahdo rakastaa häntä, en enää ruoki ja vahvista tai edes ylläpidä rakkautta, jonka siihen asti luulin kestävän elämän loppuun asti. Rakkaus on tällaisessa pitkässä suhteessa hyvin paljon myös tahdon asia, se vaatii molemminpuolista huolenpitoa ja ravitsemista. Minä en sitä rakkauden ylläpitämistä kokenut saavani mieheltäni, joka mitä ilmeisimmin piti minua ja välistämme rakkautta sellaisena itsestäänselvyytenä, ettei sitä mikään horjuta. Minulta kului oma tahto ja omat voimat kannatella rakkautta loppuun. Minun olisi pitänyt sanoa, että jätän rakkauden oman onnensa nojaan ilman vähäisintäkään apua tai tukea minulta. Se rakkaus jäi, ei se mihinkään kuollut silloin, mutta katkaisin siltä napanuoran eikä se selvinnyt omillaan. Ei neljännesvuosisadan kestänyttä syvää tunnetta lopeteta parilla sanalla, mutta sen tekohengittämisen voi lopettaa. Miehen vakuuttelut kuolemaan asti kestävästä rakastamisesta eivät yksipuolisina ole riittäneet, ja onneksi nekin ovat nyt loppuneet. En ole kuullut miehestä mitään kahteen ja puoleen kuukauteen. Poika joskus päivittää isänsä kuulumisia.

Olen ehkä jo sanonut, että viihdyn tässä omassa valtakunnassani, oman vuoreni huipulla, jossa puhaltavat raikkaat tuulet. Olen paljon yksin, vain koiran kanssa. Teen asiat juuri niin kuin itse haluan, sisutan vain ikioman makuni mukaan, jätän tiskit lojumaan päiväkausiksi tai pyyhällän ympäriinsä pölyrätti kädessä. Oma tupa, oma lupa. Oma elämä, jossa kukaan ei vähääkään määräile tai edes esitä toivomuksia olemiseni suhteen. Tämä ei tietenkään pidä sisällään työn asettamia velvotteita. Yksin on hyvä olla, mutta joskus kaipaan juttuseuraa.

Ja joskus, pieninä hetkinä kaipaan toisen ihmisen kosketusta. Ihan vain kosketusta, kättä hipaisemassa kättä, syliä, johon mennä kippuralle, ystävällistä katsetta huoneen poikki. Joskus se kaipaus on tuntunut vatsan pohjassa asti, mutta sitten se menee ohi. Käytännönläheinen ajatteluni vie tunteen seuraavalle tasolle; mitä se maksaisi minulle, mistä joutuisin luopumaan uuden ihmissuhteen myötä. Ja rakastan entistä enemmän sinkkuuttani, suhteettomuuttani. Joskus talvella vielä noina kaipauksen hetkinä olin melkein valmis soittamaan exälle, tule ja ole hetki niin kuin joskus ennen. En koskaan soittanut, enkä koskaan soita. Se aika on mennyt, jolloin hän olisi voinut olla paikalla. Ei enää.

On totta, että aika on suuri parantaja, etenkin kun tahtoo parantua. Vielä reilu puoli vuotta sitten melkein vihasin miehiä ja ajatustakin suhteesta, enemmästä kuin kertakäyttöisestä. Varmaan osittain exäni irtautuminen on auttanut asiaa, samoin päälle rymistänyt ihana kevät. Pari päivää sitten, riemukkaassa ihanassa auringonpaisteessa lintujen laulaessa ja luonnon tuoksuessa annoin itselleni luvan raottaa sitäkin ovea. Mutta hyvin varovaisesti, ihan vain pikkiriikkisen. Annoin itselleni luvan ajatella kaukaiseen tulevaisuuteen, jolloin ehkä voisin tai joku muu voisi purkaa kiviä muurista, jota olen rakentanut ympärilleni. Annoin luvan tuntea muutakin, enemmän kuin vain helpotusta. Eihän sitä koskaan tiedä, eikä tule tietämään, jos valmiiksi sanoo ei. Eikä mitään saa jos ei mitään uskalla. En tiedä, olenko riittävän toipunut tai saavuttanut tarpeeksi vakaan tasapainon omien solmujeni kanssa. Ehkä.

sunnuntai 20. joulukuuta 2015

Aamukahvilla

Aamukahvilla Tukholmassa. Tämä on "kulkutautini" toiseksi viimeinen kohde, kauan odotettu päivä nuoruusaikaisen ystäväni ja hänen poikansa, kummipoikani kanssa. En tiedä, mitä haluan tältä päivältä minulle joskus niin tutussa kaupungissa, mutta tiedän varmasti, että saan paljon enemmän ja yöllä ajaessani lentokentältä kotiin sydämeni on täynnä hymyä ja halauksia. Ja muistoja, haluan käydä tapaamassa myös kahta täällä edesmennyttä rakasta ihmistä. Mikäs siinä, niinä vuosina, kun vietin lähes joka toisen viikonlopun täällä filosofoimassa punaviinin äärellä, olin hyvin nuori ja hyvin onnellinen. Minulla ei ollut mitään tietoa siitä, minne asettuisin, mitä tekisin, kenet vielä kohtaisin ja mitä sitten tapahtuisi. Niistä vuosista voi hyvin ammentaa nyt, kun olen jälleen vapaa ja vailla muita velvoitteita kuin ne, jotka itse asetan itselleni.
Olen vähän häpeissäni siitä, että viime kirjoituksesta on kulunut hirmu pitkä aika. En puolustele, mutta kerron, että arki laskeutui aivastellen ylleni yhdessä lentokoneen kanssa. Onneksi oli vielä viikko lomaa, joka meni kotia laittaessa, viimeisiä pahvilaatikkoja purkaessa, kirjahyllyn rakentamisen kanssa taistellessa ja tietysti aivan infernaalisessa flunssassa. Nyt on melkein kaikki maalailut maalattu, melkein kaikki kalusteet paikoillaan, melkein kaikki ylimääräinen pakkausmateriaali häivytetty ja melkein kaikki hankinnat tehty. Varsin hauska tilanne tämä "melkein". Ensimmäinen työviikko olikin sitten todella viikko, viisi päivää töitä ja kaksi päivää koulutusta. Ja pää täynnä märkää tavaraa, jokainen rööri tukossa ja kaktus kurkussa. Viime viikosta en olisi selvinnyt ilman ihania naapurin tyttöjä, jotka ottivat huolekseen koiran ulkoiluttamisen pitkien työpäivieni aikana.
 Josta pääsenkin sujuvasti seuraavaan asiaan, kotiini. (Sana koti maistuu kesämansikkaakin makeammalta!) Muutin hieman valmiiksi puolustuskannalla, hieman epäilevänä ja hieman uhmakkaana. En tiennyt, mitä odottaa, minkälaisia naapureita saisin, missä kohtaa tulisi ensimmäinen kahnaus - ja koskisiko se koiraani. Varauduin siihen, että niin hyvin ei mene kuin toivoisi ja että jostain kohdasta tulee napinaa. En voi väittää olevani pettynyt vaan iloisesti yllättynyt. Koira toimi omana hurmaavan höpsönä itsenään loistavana jäänsärkijänä ja minut toivotettiin lämpimästi tervetulleeksi pihayhteisöön. Ainoa murheenaihe oli se, että lähdin Turkkiin samana päivänä kun pihalla oli syystalkoot. Useampikin naapuri tuumi, että siinä olisi makkaraa grillatessa ollut hauska tutustua, mutta ehdimme kyllä myöhemminkin. Ja hyvin olemme ehtineet. Uudet kasvot aloittavat hymyilemällä, että sinulla taitaa olla se hauska koira, sitten kätellään ja jutellaan.
.... Tuli tauko kirjoittamiseen, tapaamisaika koitti.Nyt istun jälleen lentokoneessa, odotan matkustajien asettumista paikoillleen ja lähtöä. Rakastan lentämistä ja lentokoneita. Viime kesänä asuin ystävieni luona lähellä lentokenttää ja katselin koneiden nousuja ja laskuja. Oi niitä hetkiä kun jommassa kummassa päässä kenttää satuin autolla kohtamaan lentokoneen, mikä tunne kumartua autossa, etteivät lentokoneen laskutelineet tekisi uutta jakausta. Olen lapsellisen innoissani jokaisesta noususta ja laskeutumisesta.


















perjantai 30. lokakuuta 2015

Viimeinen ilta

Viimeinen ilta, istun sängyllä ja odottelen unisuutta. Herätys on varattu kello puoli kolmeksi yöllä. Aamun sarastaessa palaamme Suomeen ja pari tuntia siitä eteenpäin saan kaivatun kasvojenpesun koiraltani.

Tämä loma on ollut parasta, mitä minulle saattoi tapahtua. Olen rentoutunut, rauhoittunut ja vapautunut. Ilman mitään kummempia syväluotaavia itseanalyyseja ovat ajatukset avartuneet ja tunteet tasoittuneet. Vain kerran tämän viikon aikana pääsi pieni kaiho hiipimään mieleen. Olimme käyneet vuorilla syömässä ja aikamme kaupungin valoja ihasteltuamme laskeuduimme rantaan. Meri aaltoili hiljaa hiekalle ja kuu oli täysi. Ihan vahingossa huomasin, että olisin mielelläni nojannut jonkun rintaan ja tuntenut lämpimän halauksen ympärilläni. Sain hävitettyä kaipauksen ennen kuin se ehti pidemmälle. Muistot ovat hyvä keino karkottaa haikeutta.

En ole huolissani mistään, asiat ja elämäni ovat ainakin juuri tällä hetkellä täysin hallinnassani. Minulla on koti ja töitä, koira ja muutama kultaakin kalliimpi ystävä. Minulla ei ole syytä etsiä murheen aiheita enkä aio edes yrittää. Olen voimaantunut, mikä on hirveä sana, mutta kuvaava ja tosi. Tunnen itseni jälleen vahvaksi, tunnen kasvaneeni niin suureksi, että nyt minä vuorostani pystyn tukemaan ja auttamaan jokaista, joka jollain tarpeella kääntyy puoleeni. En ole parantunut eivätkä sisäiset haavat ole edes arpeutuneet, mutta olen niin voimakkaasti tiellä omaan itseeni, että tiedän riittäväni myös toisille. Kun muistan, mikä onneton puolikuollut rääpäle olin vielä vuosi sitten, en tahdo tunnistaa itseäni. Olen jälleen elossa, ja hurjasti elossa.

En tiedä, olenko enää naimisissa eli kerronko aviomiehestä vai ex-aviomiehestä. En ole nähnyt postilaatikkoani (jonka päällä on vain minun nimeni) viikkoon enkä kyllä voi pahemmin kehua sitä kaivanneenikaan. Ehkä sieltä huomenna löytyy kirje, jossa kerrotaan avioliiton päättyneen. Ehkä aviomies/ex-aviomies on jo oman kirjeensä saanut ja tietää olevansa eronnut mies. Tällä viikolla ei mokomalla muodollisuudella ole ollut mitään väliä. Olen tuntenut itseni vapaaksi, olen lentänyt korkealla ja aurinko on kimaltanut levitetyissä siivissäni. Miksi ei, olen vapaa sanoi siviilisääty ihan mitä tahansa.

Mies lähetti tänään kiukkuisen tekstarin, jossa ehdottomasti kielsi minua rääpimästä asioitaan blogilla. Jos kirjoitan omista tunteistani ja omasta elämästäni, johon hänellä nyt jostain kummallisesta syystä on oma osuutensa, hän saa minun puolestani seisoa vaikka päällään, mutta minähän kirjoitan mitä haluan. Mies ei edelleenkään sano itse lukeneensa tätä blogia vaan kuittailee minulle sen perusteella, mitä hänelle kerrotaan. Sehän se luotettavinta tietoa onkin. Niinpä. Minä kirjoitan itsestäni ja vain itsestäni, hänet mainitsen, jos se asiayhteyteen sopii. Olen vain huomannut että mitä pidemmälle aika kuluu, sitä vähemmän haluan edes ajatella häntä. Elämä menee nyt niin vauhdikkaasti eteenpäin, että en ehdi märehtiä vanhoja. Olen takaisin virrassa, en räpistele vastaan.

Olen hyvin tietoinen siitä, että tämä nousu ei kestä ikuisesti, että vaikeuksia on vastassa ja että tulen toisenkin kerran tuntemaan yksinäisyyttä ja masennusta, mutta sitähän elämä on. Ylämäkiä ja alamäkiä, ja niin kuuluu ollakin. Nyt olen kiipeämässä huipulle jos en jo ole siellä ja juuri nyt vain nautin tunteesta. Minulla on niin paljon iloa elämässäni, niin paljon hyvyyttä ja aurinkoa varastoituneena, että kestän kyllä kotimaan pimeän syksyn. Kestinhän sen viime vuonnakin ilman suuntaa ja ilman tarkoitusta, vain pahan sisun ja tottumuksen voimalla. Eikä sitä pahaa sisuakaan ollut. Oli vain pakko hengittää, kunnes sekin pakko melkein törmäsi seinään. Nyt on toisin, kun on käynyt niin syvällä kuin minä kävin, tuntuu, ettei mikään enää kaada. Huojuttaa voi, mutta enää en kaadu.

Olen onnekas.

sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Loma

Tämä päivitys tulee – jos luoja suo ja tekniikka pelaa – lämpimästä, ystävällisestä Antalyasta. Päätin jo kauan sitten, että maanpakolaisuuteni päättyy tähän viikkoon etelässä. Olen lomalla viikon tyttäreni kanssa, parempaa seuraa on vaikea kuvitella.

Nyt voin sanoa, että olen ulkoisesti palannut oikeille raiteille. Minulla on oma koti, oma osoite ja oven päällä oma nimeni. Sisällä suloisessa sekamelskassa ovat omat tavarani odottamassa suurta kodinsisustusinspiraatiota ja apuvoimia suurten kalusteiden mallaamisessa juuri oikeille paikoilleen. Muuton pahin vaihe on kuitenkin ohi, nukun omassa sängyssäni ja mahdun kulkemaan paikasta toiseen. Koirapieni on jo monta yötä nukahtanut jalkoihini ja herännyt pää tyynylläni. Työt alkavat parin viikon kuluttua, jos ei pahasti kipeytynyt olkapääni keksi uusia juonia. Minulla on odottamassa vain yksi lasku, jonka eräpäivä on joulukuussa, sitä en ole maksanut. Muuten pöytäni on täysin puhdas. En muista, koska viimeksi on ollut näin. 

Mitä sisässäni tapahtuu ja mitä sinne kuuluu, on toinen asia. Siitä on tarkoitus yrittää ottaa selvää tämän viikon aikana, vaikka aika vakuuttunut olen siitä, että koko sisikunnan kartoitus ja siivous on hyvin pitkän ajan projekti enkä ehkä sittenkään selviä siitä ilman apua. Olen oikealla tiellä ja olen selvittänyt kaikkein pahimman. Olen selättänyt synkimmän masennukseni ja olen palannut täysillä elämään. Nautin elämästäni, rakastan elämääni. Juuri nyt mikään ei paina mieltä, ei edes sielun syövereiden suursiivous, tunnen itseni riittävän vahvaksi ja rohkeaksi tekemään senkin.

Tiedän, että aviomies tulee vielä kummittelemaan ajatuksissani pitkään. Tiedän, että tämä ei ole ohi, vaikka luulenkin avioeropapereiden odottavan minua kotona postilaatikossa (jonka päällä on vain minun nimeni). Mies on tehnyt muutaman yrityksen taloudellisesti hyötyä saamastani perinnöstä. Tiedän, että juridisesti hänellä ei ole mitään oikeutta siihen, ei euroonkaan, ja luulisin hänenkin sen tietävän. Silti hän kertoi ottavansa yhteyttä asianajajaan ja lähetti terveisiä, että perästä kuuluu. No, ei ole kuulunut ennen kuin tuli tekstiviesti, jossa mies mainitsi uhranneensa 500 euroa auton kesärenkaisiin ja jatkoi toteamalla, että tulipa vuosien varrella v***lle hintaa. Mies osaa satuttaa ja loukata pahasti, kun haluaa. Toisaalta on ehkä hyvä, että hän lähettää näitä viestejä. Etäännyn helpommin, irtaudun lopullisemmin ja pääsen paremmin uuden elämäni alkuun ilman pienintäkään riskiä kaipauksesta tai katumuksesta.

En halua pohtia häntä juuri nyt. Ilta on hämärtynyt, ulkoa tulee hotellihuoneeseeni herkullisia tuoksuja. Tänä iltana nautimme illallisen kanssa pullon hyvää viiniä ja sitten vain nukumme rentoutuneina ja hyväntuulisina. 

Olen lomalla. Olen onnellinen. Olen onnekas.

lauantai 17. lokakuuta 2015

Sunnuntaiaamu

Kello on puoli seitsemän aamulla, on hyvin hiljaista, mutta minua ei nukuta. Olen varmaan liian innoissani, koska jokainen täällä uudessa kodissani nukuttu yö on ollut katkonainen. Minulla on ihanan pehmoinen patja keskellä makuuhuoneen lattiaa, puhtaat lakanat ja rakas koiruus jaloissani, mutta uni ei vain tule ja tultuaan ei pysy. Unikuvat ovat sekavia ja vaihtelevat lapsuudenmaisemista siihen tuskalliseen hetkeen, jolloin kiharainen vanhukseni nukkui sylissäni pois.
Luulen, että kyse on jostain alitajuisesta purkautumisesta. Tiedän, että minulla on paljon selvitettäviä asioita mieleni sopukoissa, paljon surtavaa ja paljon rakennettavaa. Vaikka olenkin pureksinut avioliittoani ja yrittänyt saada asioihin tolkkua, kahdenkymmenenseitsemän vuoden yhteinen historia kulkee mukanani koko lopun elämääni. Kannan sitä miestä sydämessäni enkä ehkä koskaan tule menemään tästä kuluneesta vuodesta ns. yli. Outoa kyllä, hänestä en näe unia.
Huomenna tulee muuttokuorma.Koko asunto on kertaalleen maalattu ja tänään vedetään vielä toinen kerros, jotta makuuhuoneen harmaasta tulee tasainen ja olohuoneen valkoisesta puhtaan sijasta häikäisevä. Saan ruokapöydän keittiöön, jotta oikealla kahvinkeittimellä keitettyä kahvia ei enää tarvitse juoda seisaaltaan. Saan television paikoilleen eikä uutisia tarvitse enää etsiskellä tabletilta.
Olen onnekas ja kiitollinen. Minulla on muutama hyvä ystävä, joiden apuun olen voinut luottaa, nyt viimeisimpänä historian hämäristä nousi kaveri, jolla on hyppysissään taito väkertää lamppuja kattoon olivatpa ne sokeripalallisia tai eivät, ja koko viikonloppu budjetoituna minun remonttiini. Koko vaikean talven ja kevään ja kesän rinnallani kulkenut ystävä pakkasi eilen omien murheidensa keskeltä tyttärensä mukaan ja tulivat luokseni heiluttamaan maalaustelaa. Tänään tulevat tyttäreni, vävyni ja poikani antamaan viimeisen silauksen. Olen onnekas.
Kävin välillä ulkoiluttamassa koiran ja tutustumassa jälleen uuteen ilmansuuntaan. En tiedä, kumpi on parempaa, uusien polkujen löytäminen vai tutussa ja turvallisessa ympäristössä viihtyminen. Viime tammikuusta alkaen olen tenhyt melkein pelkästään uusien polkujen raivausta, mutta ilmeisesti intoa siihen riittää vielä. Nyt olen tullut perille, en ehkä lopullisesti, mutta pitkäksi aikaa ainakin. Olen kotona.