Hei!
En ole kadonnut minnekään enkä lopettanut blogia. On ollut niin
hektinen puoli vuotta, että ei ole ollut oikein saumaa saada
järkeviä ajatuksia sitä vertaa koottua, että olisin voinut
päivityksen kirjoittaa. Ja toisaalta, kun olen saanut jonkin langan
päästä kiinni ja päättänyt kirjoittaa, on ajatus kulkenut
sellaista vauhtia, että olen alun jo hukannut ennen kuin olen saanut
koneen auki. Ja jokainen ajatus puolestaan poikii monta uutta ja
lopputuloksena on sellainen sekamelska, ettei siitä kertakaikkiaan
saa mitään järjellistä luettavaa. Selityksiä, selityksiä...
Pyydän
anteeksi, jos olen jollekulle tuottanut pettymyksen tai muuta ikävää.
Yritän
hiukan saada ojennusta siihen, mitä kaikkea on tapahtunut. Olen jo
kertonut, että olen muuttanut omaan kotiini. Tai siis ei tietenkään
aivan omaan, vaan asumisoikeusasuntoon. Tämä on enemmän kuin
vuokra-asunto, mutta ei omistusasuntokaan. Viihdyn. Viihdyn erittäin
hyvin, paljon yli sen viihtymisen, mikä olisi luonnollista
asunnottomuuden jälkeen. Olen oikeasti tullut kotiin, pesään,
jonne tulen aina onnellisena takaisin milloin mistäkin. Rakennan
tätä pikkuhiljaa itseni näköiseksi. Jo marraskuussa viettäessäni
yhdistettyjä tuparinimppareita koti oli ”valmis”. Seinät oli
maalattu, valaisimet paikoillaan ja huonekalut melkein siellä, minne
ne halusinkin. Muuttolaatikot oli purettu ja muutama lempitaulukin
kohdillaan. Mutta valmiiksi kotini toivottavasti ei tule koskaan.
Aina on jotain pientä lisälaitettavaa. Kuten tuo pieni taulu koiran
ruokakupin yläpuolella, joka kauniisti kiittää ystävää siitä,
että tämä on aina paikalla ja aina kuuntelemassa. Ei sellaista voi
suunnitella valmiiksi, se vain tulee vastaan ja samalla tietää,
mihin kohtaan se ehdottomasti kuuluu. Naapureilleni kuuluu suuri
kiitos viihtymisestäni.
Perintörahat
loppuivat jouluun tullessa. Laitoin asumistukihakemuksen vetämään
ja perään osa-aikaistyöttömän sovitellun päivärahahakemuksen
Kelalle. Ei mitään ongelmia, molemmat tulivat takautuvasti ja koska
edelleen teen töitä, niin tulen toimeen. Ei elämääni voi sanoa
leveäksi, mutta eipä ole yhtään maksamatonta laskua eikä kovasti
nälkäkään. Ei minulla eikä koiralla.
Töitä
on ollut kevään aikana kiitettävän paljon. Nyt alkaa helpottaa ja
kesä menee todennäköisesti syömällä loma-ajan palkkaa. Syksyllä
onkin taas edessä varsinainen rumba – paljon töitä, mikä on
hyvä.
Sielunelämäni
on totaalisen sekaisin. Paniikki on helpottanut, mutta kaiken uuden
ja ihmeellisen seasta nousee muistoja kaukaisuudesta, lapsuudesta
asti. Olen edelleen sen verran heikoilla, että nämä täräykset
sekoittavat koko pakan ja joka kerta se pakka on rakennettava
uudelleen. Toisaalta on hyvä, että vanhat asiat nousevat pintaan.
Minulla on paljon sellaista, käsittelemätöntä painolastia, joka
on jatkuvasti luonut varjoja elämääni. Nyt otan ne vastaan ja
katson, mitä niissä on. Isäni on eräs sellainen iso asia, josta
en saanut selvää yli viidenkymmenen vuoden aikana. Nyt isä
kummittelee ajatuksissani enkä enää torju asian selvittämistä.
Isän kanssa en voi asioita puhua halki, mutta omat tunteeni voin
eritellä ja tietoisesti hävittää kaunan ja vihan, jotka olen
ennen vain työntänyt jonnekin nurkkaan. Suru ja kaipaus ovat äitini
kuoleman jälkeen olleet niin kipeitä ja tuskallisia, että en ole
rohjennut niihin kajota. Nyt annan surun tulla, itken ja ikävöin
avoimesti. Muistelen ja yritän päästää irti, vihdoinkin. Jonkun
koulukunnan mukaan käsittelemätön suru ja keinotekoisesti hillitty
kaipaus pitävät poismennyttä läheistä sidottuna edelleen rajan
tämänpuoleiseen elämään, mutta vasta tuskan kohtaaminen päästää
läheisen sinne, minne hän olikin matkalla. Vähintäänkin sen olen
velkaa äidilleni, että sallin hänen mennä. Seuraan sitten
aikanani.
Entiset
mieheni, romanssini, poikaystäväni pompahtelevat mitä
ihmeellisimmissä yhteyksissä esiin. Ne, jotka eivät pompahtele
(heitäkin on!), katson loppuunkäsitellyiksi ja loppuun eletyiksi.
Olen iloinen, etten ole kertaakaan kadulla törmännyt sen enempää
ensimmäiseen poikaystävääni kuin aviomieheenikään. Minulla ei
kertakaikkiaan ole enää mitään sanottavaa. En ehkä edes
tunnistaisi. Tämä on pahasti sanottu aviomiehestä nro 1, joka
sentään on kahden lapseni isä, mutta se on totta. Nyt tuntuu, että
avioliiton ainoa merkitys ja tarkoitus oli saada nuo kaksi upeata
lasta, ja itse kasvaa aikuiseksi naiseksi, joka kykeni kasvattamaan
heidät vain omiin voimiinsa luottaen. He olivat kaksi upeaa lasta,
joista on tullut kaksi upeaa aikuista. Kuinka ylpeä olenkaan heistä!
Ex-aviomies
nro 2 on kimurantimpi juttu. Mies asuu tiettävästi edelleen
vastaanottokodissa, tekee töitä ja yrittää maksella laskujaan.
Sosiaalitoimiston järjestämän asunnon ehto on päihteettömyys,
joskin mies on kuulemma ollut muutamalla parin päivän mittaisella
lomalla. Ei tarvitse paljon käyttää mielikuvitustaan, kuinka lomat
ovat sujuneet. Mies ei tietääkseni ole vielä saanut omaa asuntoa,
mutta toivoa on, kun alkavat viimevuotisen rällästelyn laskut olla
maksettu. Kuopukseni, yhteinen poikamme on levoton siitä, että jos
isänsä saa asunnon, niin riski ryyppäämisen aloittamiseen on
todella suuri. Olisin levoton samasta asiasta, jos vaivautuisin. En
vaivaudu. Miksi vaivautuisin? Kuluneen vuoden aikana olen saanut niin
tarpeekseni miehen dokaamisesta ja muista typeryyksistä, että en
enää uhraa aikaani niiden pohtimiseen.
Mutta
mutta.
Sanoessani
miehelle tammikuussa yli vuosi sitten, että en enää rakasta häntä,
sanoin väärin. Olisi pitänyt sanoa, että en enää tahdo rakastaa
häntä, en enää ruoki ja vahvista tai edes ylläpidä rakkautta,
jonka siihen asti luulin kestävän elämän loppuun asti. Rakkaus on
tällaisessa pitkässä suhteessa hyvin paljon myös tahdon asia, se
vaatii molemminpuolista huolenpitoa ja ravitsemista. Minä en sitä
rakkauden ylläpitämistä kokenut saavani mieheltäni, joka mitä
ilmeisimmin piti minua ja välistämme rakkautta sellaisena
itsestäänselvyytenä, ettei sitä mikään horjuta. Minulta kului
oma tahto ja omat voimat kannatella rakkautta loppuun. Minun olisi
pitänyt sanoa, että jätän rakkauden oman onnensa nojaan ilman
vähäisintäkään apua tai tukea minulta. Se rakkaus jäi, ei se
mihinkään kuollut silloin, mutta katkaisin siltä napanuoran eikä
se selvinnyt omillaan. Ei neljännesvuosisadan kestänyttä syvää
tunnetta lopeteta parilla sanalla, mutta sen tekohengittämisen voi
lopettaa. Miehen vakuuttelut kuolemaan asti kestävästä
rakastamisesta eivät yksipuolisina ole riittäneet, ja onneksi nekin
ovat nyt loppuneet. En ole kuullut miehestä mitään kahteen ja
puoleen kuukauteen. Poika joskus päivittää isänsä kuulumisia.
Olen
ehkä jo sanonut, että viihdyn tässä omassa valtakunnassani, oman
vuoreni huipulla, jossa puhaltavat raikkaat tuulet. Olen paljon
yksin, vain koiran kanssa. Teen asiat juuri niin kuin itse haluan,
sisutan vain ikioman makuni mukaan, jätän tiskit lojumaan
päiväkausiksi tai pyyhällän ympäriinsä pölyrätti kädessä.
Oma tupa, oma lupa. Oma elämä, jossa kukaan ei vähääkään
määräile tai edes esitä toivomuksia olemiseni suhteen. Tämä ei
tietenkään pidä sisällään työn asettamia velvotteita. Yksin on
hyvä olla, mutta joskus kaipaan juttuseuraa.
Ja
joskus, pieninä hetkinä kaipaan toisen ihmisen kosketusta. Ihan
vain kosketusta, kättä hipaisemassa kättä, syliä, johon mennä
kippuralle, ystävällistä katsetta huoneen poikki. Joskus se
kaipaus on tuntunut vatsan pohjassa asti, mutta sitten se menee ohi.
Käytännönläheinen ajatteluni vie tunteen seuraavalle tasolle;
mitä se maksaisi minulle, mistä joutuisin luopumaan uuden
ihmissuhteen myötä. Ja rakastan entistä enemmän sinkkuuttani,
suhteettomuuttani. Joskus talvella vielä noina kaipauksen hetkinä
olin melkein valmis soittamaan exälle, tule ja ole hetki niin kuin
joskus ennen. En koskaan soittanut, enkä koskaan soita. Se aika on
mennyt, jolloin hän olisi voinut olla paikalla. Ei enää.
On
totta, että aika on suuri parantaja, etenkin kun tahtoo parantua.
Vielä reilu puoli vuotta sitten melkein vihasin miehiä ja
ajatustakin suhteesta, enemmästä kuin kertakäyttöisestä. Varmaan
osittain exäni irtautuminen on auttanut asiaa, samoin päälle
rymistänyt ihana kevät. Pari päivää sitten, riemukkaassa
ihanassa auringonpaisteessa lintujen laulaessa ja luonnon tuoksuessa
annoin itselleni luvan raottaa sitäkin ovea. Mutta hyvin
varovaisesti, ihan vain pikkiriikkisen. Annoin itselleni luvan
ajatella kaukaiseen tulevaisuuteen, jolloin ehkä voisin tai joku muu
voisi purkaa kiviä muurista, jota olen rakentanut ympärilleni.
Annoin luvan tuntea muutakin, enemmän kuin vain helpotusta. Eihän
sitä koskaan tiedä, eikä tule tietämään, jos valmiiksi sanoo
ei. Eikä mitään saa jos ei mitään uskalla. En tiedä, olenko
riittävän toipunut tai saavuttanut tarpeeksi vakaan tasapainon
omien solmujeni kanssa. Ehkä.